"ÄÄHHH TURVAT KIINNI"

 Hyvää yötä, rakas.

"Saanko mä ottaa mun omat tyynyt mukaan, mulle tulee muuten niitä ikävä."

Muista aina että äiti rakastaa sinua ihan mahdottoman paljon.

Lupaa pitää hyvää huolta äidin kaulakorusta.

"Onko siellä asfalttia"

Äidin hartain toive on, että sinulla olisi hyvä olla.

"Mitäs jos ampiainen pistää mua siellä"

"Saanko ottaa pyörän mukaan"

"Mä en pääse sieltä ikinä kotiin, mulla on aina huono olla"

"Kuoleeko siihen, jos sormi katkeaa"

"Miltä ruohosipulista tuntuu sitten kun se on kuollut? Näkeekö se? Kuuleeko se?"

"Miltä pyöryttäminen tuntuu?"

"Missä korvat on kiinni?"

On löytynyt hyvä paikka. Paljon paljon mukavampi kuin se mistä aiemmin puhuttiin. Äiti ja sosiaalityöntekijä on tehnyt paljon töitä, että sinulle löytyi paras mahdollinen paikka, jossa on hyvä ja turvallinen, rauhallinen olla. Se on maaseudulla. Ja pääset sinne jo keskiviikkona. Ammatillinen perhekoti.

Luovuttaja. Lasta kantaa vatsassaan, imettää, hoivaa ja hoitaa, elää lastaan varten, elää lapselle ja sitten.

Luovuttaa.

Nostaa kädet ilmaan ja huutaa Luovutan, en osaa enää. En pysty omaa lastani auttamaan, vaikka rakastaisin hänet puhki. En vain pysty siihen.

jos...

jos olisin valinnut elämäni toisin

jos olisin lähtenyt aiemmin lasten kanssa pois sieltä

jos olisin ollut vahvempi

jos olisin tiennyt, mitä helvettiä avioliitto voi olla en olisi..

Kuvittelin, että kaikki kääntyy parhain päin, kun lähden lasten kanssa pois. Otan eron. Myydään talo. Elämä hymyilee, kyllä tämä tästä. Helvetti on ohi?

Miten on mahdollista elää samaan aikaan helvetissä ja paratiisissa?

Miksi yksi lapsi oireilee näin vahvasti, miksi ei ole huolta muista lapsista?

Vai alkoiko se todellinen helvetti vasta siitä kun itse aloin toipumaan menneestä ja näin lapsen tuskan?

Kuinka kestän sen hetken kun vien lapseni sinne vieraaseen paikkaan keskiviikkona?

Kuinka voin jättää lapseni toisten ihmisten huomaan?

Kuinka voin luottaa heihin, tuntematta heitä lainkaan?

Kutsuuko lapseni joskus sitä naista äidikseen?

Onko siellä hyvä olla?

Kuullostavatko sen paikan elämän äänet sähköääniltä päässä, niinkuin täällä kotona?

Onko siellä turvapaikkaa, jonne menet rauhoittumaan, niinkuin täällä kotona?

Tuletko enää koskaan takaisin kotiin?

Kuinka voin ikinä antaa tätä itselleni anteeksi?

Kuinka kestän sen kun näen sisarustesi ikävän kasvavan?

Kuinka kestän oman ikäväni?

Millainen äiti on luovuttaja?

Onko tästä mitään hyötyä, paranetko siellä, rakkaani, vai aloitetaanko kaikesta huolimatta se antipsykoottinen lääkitys?

Kasvaako sinusta vielä hyvä mies jollekin naiselle, hyvä isä lapsillesi, hyvä työkaveri ja rakastettu ystävä?

Vihaatko äitiä, kun kasvat vanhemmaksi?

 

<3 anteeksi